Voi kai sanoa, että olen kaikkea muuta kuin suunnistaja. Edellisen kerran tuli kokeiltua rastien etsimistä noin vuosi sitten kahden lukiokaverin kanssa. Tällöin löysimme rasteista ehkä puolet, vaikka olimme sports trackerin mukaan kulkeneet kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin radalla piti olla mittaa. Kartatkin kastuivat vesisateesta, kun emme olleet tajunneet ottaa muovia mukaan. Mutta hauskaa oli! Harvoin tuntee yhtä voimakkaasti tehneensä jotain kuin 8 kilometrin maastojuoksentelusta hengästyneenä, yltä päältä mudassa, kengät puolillaan kuralientä ja ötököiden ja oksankappaleiden miehittämä hiuskuontalo valuttaen lisää vettä läpimärälle tuulitakille.
Seuraava kosketus suunnistukseen tapahtui tänä kesänä, kun kuljin suunnistusmielisen työkaverin kanssa useana päivänä samalla kyydillä töihin. Kun työmatka on 60 km suuntaansa, kesän aikana opin jos jonkinlaista lajin hienouksista, ainakin teoriassa. Päädyinpä osittain kyseisen työkaverin innostamana myös ottamaan osaa polkujuoksusarjasta, joka on nyt puolessa välissä. Polkujuoksu on hauskaa. Saa juoksennella maastossa ilman että tarvitsee osata suunnistaa, ja harhailuksi menee vain, jos haluaa yrittää käydä reitin läpi pelkän kartan perusteella jo ennen kuin se on merkattu maastoon.
 |
| Polkujuoksemassa upeissa maisemissa sekä taistelemassa kamalaa vatsakramppia vastaan. (Kuvan on ottanut Kuopio Trail Cupissa juoksijoita kuvannut valokuvaaja.) |
Nyt harhailen myös uudella osa-alueella, nimittäin blogin kirjoittamisella. Rasti numero yksi on nyt leimattu, mutta minne sitten? Olen harhaillut jo tässä tekstissä niin laidasta laitaan, etten tiedä itsekään sanoa. Sen voin luvata, että en tule esittelemään selfieitä, en belfieitä, en ortorektisiä ruokapäiväkirjoja, enkä vinkkejä viiteentoista teholiikeeseen pakaroille, mutta muutoin tietämättä mitä tuleman pitää ei kai auta kuin jatkaa haahuilua kohti tulevia rasteja.
