25.9.2015

Kehon vai aivojen jumpan ehdoilla?

Viime aikoina olen neulonut vähän. Ennen neuloin paljon, mutta vielä määrääkin suurempi muutos on tapahtunut neulomiseni laadussa.

Ennen neuloin luovasti. Kun en neulonut, kulutin aikani suunnittelemalla itse jos jonkinlaisia erilaisia neulepintoja ja -kuvioita paperille. Suhtauduin neulomiseen intohimoisesti ja inspiroiduin kaikesta, mitä näin. Kuvasin neuleitani hakien kuviin oikeaa fiilistä, ympäristöä ja kuvakulmaa. Parasta neulomisessa oli luovuus ja rajattomuus, tunne, että pystyin saamaan aikaan mitä mielikuvitukseni ikinä keksi tuottaa.

Nykyisin neulominen on minulle vain satunnainen ajanviettotapa. Liikunta on tullut neulomisen tilalle.

Onko minusta tullut älyllisesti laiska?

Tämänvuotisia neulomuksia, joiden tekemiseen en ole tarvinnut ajattelua. Saattaa olla havaittavissa, että myöskään kuvan räpsäisyyn ei ole uhrattu ajatustyötä ihan kohtuuttomasti.

On hyödyllistä harrastaa liikuntaa. Hyvä fyysinen kunto auttaa ehkäisemään sairauksia ja pysymään toimintakykyisenä. Lisäksi liikunnan tuoman hyvän olon vaikutukset psyykkiseen terveyteen ovat vähintään yhtä tärkeä syy liikkua.

On myös hyödyllistä käyttää aivoja ajatustyöhön, suunnitteluun ja ongelmanratkaisuun, jota esimerkiksi neulesuunnittelu ja luova neulominen ovat parhaimmillaan. Aivojakin pitää jumpata, että ne pysyvät toimintakykyisinä. Monipuolinen kuormitus on tietenkin parasta, kuten muunkin kropan liikuttamisen kohdalla: välillä kestävyystreeniä, välillä punttien nostelua. 

Siispä välillä kirjoneuletta, välillä maailmanpolitiikkaa.

11.9.2015

Polkujuoksut summa summarum

Monotonista höpöttää pelkästään omista juoksukisakokemuksista postaus toisensa perään, mutta suotakoon se minulle anteeksi, sillä seuraava juoksutapahtuma, johon tulen luultavasti ottamaan osaa, on vasta ensi keväänä.

Tämän pidemmittä puheitta, Kuopio Trail Cup -polkujuoksutapahtuma sujui meikäläisen osalta seuraavasti:

Osa 1, Päiväranta: 6,4 km ja 46.18
  • Vaihdoin lenkkivaatteet kahvitauolla ja ajoin kisapaikalle suoraan kesätöistä. Lämmittely jäi ehkä lyhyeksi, mutta sen verran korkealla kävi elohopea tuona päivänä, että ei varmaankaan lämmön puutteesta jäänyt omassa suorituksessa mikään kiinni. Maasto oli mäkistä, joten oma kunto oli varmasti suurin rajoittava tekijä.

Osa 2, Neulamäki: 5,3 km ja 36.50
  • Tämä meni mielestäni ihan kivasti. Vähän maha kramppasi yhdessä kohtaa, mutta sain melko äkkiä uudestaan kiinni sen porukan, jossa juoksin ennen mahakramppia. Kaartaessa urheilukentälle viimeiselle noin 300 metrille näin edessäni useiden kymmenien metrien päässä juoksijan, josta en aluksi ajatellut edes yrittää ohi.  Noin 150 metrin kohdalla tämän juoksija sai kuitenkin kannustusta jo maaliin päässeeltä juoksijalta: "Jaksaa jaksaa, takaa tullaan!" Minua hymyilytti, ja ajattelin, että kun nyt noin on asia ilmaistu, niin pitää kai sitten yrittää tarjota vähän kirivastusta. Kiristin tahtia, saavutin juoksijaa vähä vähältä ja puristin ohi parikymmentä metriä ennen maalia. En saa mitään muiden voittamisesta, pelkästään itseni voittamisesta, mutta tuntui mukavalta pystyä haastamaan omat väsyneet jalat nopeampaan askellukseen vielä loppumetreillä.

Osa 3, Puijo: 5,4 km ja 35.44
  • Epäröin vielä tunti ennen starttia, lähteäkö vaiko eikö lähteä. Päätä särki, vaikka olin jo ottanut parasetamolia, lihakset tuntuivat olevan vähän jumissa ja puolimaratoniin oli vain muutama päiviä. Päätin kuitenkin lähteä matkaan, vaikka sitten ihan lenkkimielessä. Niinpä en juossut mitenkään veren maku suussa ja kävelin suurimman osan ylämäistä ihan suosiolla, mutta suhteellisen hyvää tahtia omaan tasooni nähden pidin kuitenkin. Matkan aikana ei särkenyt päätä, mutta sen jälkeen kyllä särki kahta kauheammin. Onneksi oli mies vastassa maalissa, ja sain levätä kotimatkan autokyydissä. Kotona sitten ibuprofeeni, juominen ja lepo taltuttivat säryn.

Osa 4, Vuorela: DNS
  • Arvoin jälleen pitkään, lähteäkö vaiko eikö lähteä viivalle, ja tällä kertaa päädyin jättämään metsäseikkailun väliin. Jalat tuntuivat olevan vielä jonkin verran jumissa puolimaratonista. Reitti kuului myös kuului olevan hyvin nopea sisältäen 2 km asvalttiosuutta, joten ajattelin, että parempi kun en lähde rääkkäämään jumissa olevaa lihaksistoa enkä etenkään paljon temppuillutta lonkkaa kovalla alustalla. Olin tyytyväinen päätökseeni erityisesti illemmalla saadessani seuraksi kurkkukivun ja alkavan flunssan. Nyt parantelen flunssaa ja odottelen, että pääsen rakentamaan parempaa kuntoa ensi vuoden polkujuoksuihin.
Random kuvatus kameran uumenista.

Polkujuoksun aikoja ei oikein voi verrata tavalliseen juoksuun, maastonmuodot ja alusta kun hidastavat aika tavalla. Hyvästä kuntoilusta poluilla rymyäminen kyllä kävi ja hauskaakin oli! Kuopio Trail Cup oli mielestäni oikein mallikkaasti järjestetty ja mukava tapahtuma.

9.9.2015

Kuopiomaraton 5.9.2015 (puolikas)

Heräsin ennen seitsemää keittämään kaurapuuroa. Puuronsyönnin lisäksi aamu kului juoden vettä, venytellen, verrytellen ja liimaillen jalkoihin rakkolaastareita. Lähtö oli muutaman kilometrin päästä asuinpaikastani, ja koska olin hakenut numerolapun jo edellisenä päivänä, päätin jo etukäteen, että lähden pyöräilemään kisapaikalle noin puolta tuntia ennen lähtöä. Samalla sain kevyen lämmittelyn: en halunnut rasittaa lonkkaani juoksuaskelilla jo ennen varsinaista juoksua. Tiesin sen kipeytyvän kuitenkin matkan aikana.

Säätiedotus oli luvannut tuulta ja sadetta. Minä olin sonnustautunut pitkiin trikoisiin, toppiin ja takkiin. Virhe! Katselin jo lähdössä huolestuneena ympärilleni: lähes kaikilla muilla oli lyhythihaiset tai hihattomat paidat. En ehtinyt enää muuttaa omaa vaatetustani, tai olisin, mutta sitten olisin missannut lähdön. En tosin tiedä, miten paljon siinä olisi hävinnyt, lähdössä kun kuitenkin oli ruuhka ja jänikset karkasivat joka tapauksessa tavoittamattomiin, jopa 2.15-jänikset. Mietin ensimmäisten kilometrien aikana, juoksenko liian hiljaa. Viiden kilometrin kohdalla vierelläni juokseva vastasi äänettömiin epäilyihini katsomalla ranteessaan olevaa kelloa ja toteamalla ääneen: "Viisi kilometriä, puoli tuntia." No hupsista. Ehkä sittenkin etenin omaan tasooni nähden aika kovaakin kyytiä. Liiankin kovaa. Aloin vakavasti harkita oman ranteeseen kiinnitettävän kellomaisen härvelin hankkimista.

Jo kuudessa kilometrissä lonkkaan alkoi muodostua pieniä tuntemuksia, mistä huolestuin. Aloin aavistaa, että matkasta voisi pahimmillaan tulla melkoinen tuskien taival, joka on viisaampaa keskeyttää. Pian näiden ajatusten jälkeen kuitenkin saavutin 2.15-jänikset, ja noin kymmeneen kilometriin juoksu sujui melko mukavasti. Kahdentoista kilometrin kohdalla sitten iskivät mahakrampit lujaa. Olinko juonut liian vähän? Toisaalta tuntui kuin mahan sisältö olisi hölskynyt, enkä uskaltanut juoda kuin suullisen kullakin juomapisteellä.

Tiesin juoksevani loppukilometrejä hitaammin kuin alkukilometrejä. Tajusin tämän paitsi omista tuntemuksista myös siitä, että juoksijoita lappasi ohi enemmän mitä itse ohittelin edessä näkyviä selkiä. Kahdeksassatoista kilometrissä meno alkoi tuntua aika epämukavalta, mutta olin iloinen, että lonkkatuntemus ei ollut pahentunut siitä kuuden kilometrin tilanteesta matkan aikana. Luovutin välillä ylämäissä vaihtamalla juosten etenemisen kävelyyn. Kyltin "500 m maaliin" kohdalla nauratti ja hävetti: ihmiset kannustivat, ja minä en jaksanut juosta vaan kävelin pienetkin mäennyppylät. Joten kuten sain juostua viimeiset 500 m, pyyhältäen enemmän tai vähemmän vauhdikkaasti 2.15-jänisten ohi.

Nettoaikani tämän vuoden puolikkaalla oli 2.13.24.

Osallistujamitali, mukava muisto.

Olen aikaan tyytyväinen, kaiken jälkeen. Ja tiedän, että tulos ei ole maksimini, vaan pystyn parantamaan vielä reilusti. Se jos mikä antaa motivaatiota tuleville lenkeille.

7.9.2015

Matkasta puolikkaalle maratonille

Juoksin lauantaina puolimaratonin. Ensin ajattelin yksinkertaisesti lätkäistä tähän aikani ja kertoa, miltä kyseinen juoksu tuntui kuntojuoksijan räpylöin tepastelemana. Toisiin ajatuksiin tulleena aion kuitenkin ensin kertoa hieman matkastani juoksuharrastajaksi.

Lapsena olin liikunnallinen, kaikki olivat. Toki jo 90-luvulla oli olemassa tietokonepelejä ja muita, mutta ainakin meillä pikkukaupungissa vietettiin kyllä lapsena huomattavasti enemmän aikaa pelaten pihapelejä ja kiipeillen puissa. Pyöräilin lisäksi koulumatkat ja harrastin jopa yleisurheilua ihan seurassa. Kävin harkoissa harkkapäivinä, mutta en ollut niin innostunut, että olisin tehnyt mitään kyseisiä lajeja palvelevaa muina päivinä viikosta, ja varmaan osittain siksi olin yleensä viimeinen seuran kisoissa. En pärjännyt aitajuoksussa, en pikajuoksussa, en pituushypyssä, en kuulantyönnössä, en keihäänheitossa, en kiekonheitossa. Korkeushyppy ja satunnaisesti pitemmän matkan juoksut olivat poikkeus, sillä niissä en ollut ainakaan ihan aina ihan viimeinen.

Jossain vaiheessa yleensä lopetetaan harrastukset, joissa ei pärjää ja joihin ei ole innostusta vapaa-aikana. Niin minäkin lopetin. Edelleen kuitenkin pyöräilin koulumatkat ja vielä yläasteella tykkäsin koululiikunnasta, lukiossa en sitten enää niinkään. Tuntui, että kaikki muut lukioni liikuntaryhmästä olivat koko ikänsä urheilleita, kovakuntoisia joka lajin taitajia, ja että ohjelmassa oli joka toinen viikko lentopalloa ja joka toinen viikko zumbaa. Yritin siinä sitten joka viikko päättää, kumpaa inhosin enemmän, ja vietin vapaa-aikani liikunnallisten harrastusten sijasta mieluummin neuloen villasukkia.

Neljä vuotta sitten muutin omilleni toiselle paikkakunnalle ja havahduin, että en tosiaan ole kovin hyvässä kunnossa. Kaivoin esiin uutuuttaan hohtavat, vuosia käyttämättöminä olleet lenkkarit, ja aloin tehdä epäsäännöllisesti lyhyitä muutaman kilometrin hölkkälenkkejä. Talvella ja kesäkuumalla en kuitenkaan pukenut lenkkivaatteita päälleni  vielä pariin vuoteen, kunnes kaksi vuotta sitten satuin kaupungille yhtä aikaa maratontapahtuman kanssa. Silloin ajattelin, että olisi siistiä olla ensi vuonna itse juoksemassa puolimaratonia. Aloin lenkkeillä ensimmäistä kertaa säännöllisesti. Välillä säännöllisyys oli kaksi lenkkiä viikossa, välillä kolme, välillä yksi ja taisi joskus tulla nollaviikkokin, mutta yhtä kaikki kutsun sitä säännölliseksi.

Ei-enää-niin-uuttuuttaan-hohtavat-lenkkarit.

Niinpä vuosi sitten juoksin ensimmäisen elämäni pisimmän lenkin puolimaratonin muodossa. Olin pienen flunssan kourissa juuri ennen juoksua ja oikeastaan vähän myös sen aikana, mutta raivasin tieni maaliin nettoajassa 2.15.53. Oikea lonkka kipeytyi juoksun aikana niin, että seuraavina päivinä käveleminenkin oli melko hankalaa. Enpä silti vielä silloin arvannut, miten pitkällinen riesa lonkkavaivasta tulisi, vaan ilmottauduin melkein heti ilmoittautumisen avauduttua jo seuraavan vuoden puolimaratonille.

Kuluneen vuoden olen lenkkeillyt melko säännöllisesti. Lonkan tilanne ei ole muuttunut vuoden takaisesta, vaan se kipeytyy aina juostessa pitkään, joten pisimmät lenkkini ovat olleet sellaista kymmentä kilometriä. Erityisesti talvella ja kevättalvella en olisi kyllä juuri pitempään jaksanutkaan juosta. Juokseminen tuntui itse asiassa välillä ihan hirmuisen raskaalta, mistä kertoo ehkä osaltaan toukokuussa juoksemani 10 kilometrin aika 1.06 ja risat – hitaampaa vauhtia kuin viime syksyn puolimaratonilla.

Takkuinen meno herätti tajuamaan, että jotain on  vialla, ja päätin mittauttaa ensiksi hemoglobiinin. Kyllä näköjään oppii kroppaansa kuuntelemaan kun vanhaksi elää, sillä yleensä hyvä hemoglobiiniarvoni oli tipahtanut lukemaan 115! (Hemoglobiini- ja rautajutuista voisin tarinoida vaikka kuinka pitkäänmutta jätän aiheen käsittelyn nyt tähän ja jatkan juoksujutuilla.) Niinpä kesän popsin rautaa purkista ja lenkkeilin minkä jaksoin ja ehdin. Kesätyössäkäynti ja pitkät työmatkat verottivat hieman käytettävissä olevaa liikuntaharrastusaikaa, ja pitkillä lenkeillä ilmenevä, ilmeisesti huonosta juoksutekniikasta ja notkoselän aiheuttamasta virheasennosta johtuva lonkkakipu verotti puolestaan lenkkien pituutta.

Lähdinkin lauantaina matkaan epävarmoin fiiliksin. Jaksamiseni oli kyllä parantunut kesän aikana selvästi keväisestä, mutta epäilin silti, pystyisinkö parantamaan viime vuoden aikaani. Vielä suurempi kysymysmerkki oli oikea lonkka. Oikeastaan tiesin, että se kipeytyisi, mutta kysymys kuului, missä vaiheessa se kipeytyisi ja miten pahasti? Selviäisinkö maaliin?

Jatkuu seuraavassa postauksessa.