Juoksin lauantaina puolimaratonin. Ensin ajattelin yksinkertaisesti lätkäistä tähän aikani ja kertoa, miltä kyseinen juoksu tuntui kuntojuoksijan räpylöin tepastelemana. Toisiin ajatuksiin tulleena aion kuitenkin ensin kertoa hieman matkastani juoksuharrastajaksi.
Lapsena olin liikunnallinen, kaikki olivat. Toki jo 90-luvulla oli olemassa tietokonepelejä ja muita, mutta ainakin meillä pikkukaupungissa vietettiin kyllä lapsena huomattavasti enemmän aikaa pelaten pihapelejä ja kiipeillen puissa. Pyöräilin lisäksi koulumatkat ja harrastin jopa yleisurheilua ihan seurassa. Kävin harkoissa harkkapäivinä, mutta en ollut niin innostunut, että olisin tehnyt mitään kyseisiä lajeja palvelevaa muina päivinä viikosta, ja varmaan osittain siksi olin yleensä viimeinen seuran kisoissa. En pärjännyt aitajuoksussa, en pikajuoksussa, en pituushypyssä, en kuulantyönnössä, en keihäänheitossa, en kiekonheitossa. Korkeushyppy ja satunnaisesti pitemmän matkan juoksut olivat poikkeus, sillä niissä en ollut ainakaan ihan aina ihan viimeinen.
Jossain vaiheessa yleensä lopetetaan harrastukset, joissa ei pärjää ja joihin ei ole innostusta vapaa-aikana. Niin minäkin lopetin. Edelleen kuitenkin pyöräilin koulumatkat ja vielä yläasteella tykkäsin koululiikunnasta, lukiossa en sitten enää niinkään. Tuntui, että kaikki muut lukioni liikuntaryhmästä olivat koko ikänsä urheilleita, kovakuntoisia joka lajin taitajia, ja että ohjelmassa oli joka toinen viikko lentopalloa ja joka toinen viikko zumbaa. Yritin siinä sitten joka viikko päättää, kumpaa inhosin enemmän, ja vietin vapaa-aikani liikunnallisten harrastusten sijasta mieluummin neuloen villasukkia.
Neljä vuotta sitten muutin omilleni toiselle paikkakunnalle ja havahduin, että en tosiaan ole kovin hyvässä kunnossa. Kaivoin esiin uutuuttaan hohtavat, vuosia käyttämättöminä olleet lenkkarit, ja aloin tehdä epäsäännöllisesti lyhyitä muutaman kilometrin hölkkälenkkejä. Talvella ja kesäkuumalla en kuitenkaan pukenut lenkkivaatteita päälleni vielä pariin vuoteen, kunnes kaksi vuotta sitten satuin kaupungille yhtä aikaa maratontapahtuman kanssa. Silloin ajattelin, että olisi siistiä olla ensi vuonna itse juoksemassa puolimaratonia. Aloin lenkkeillä ensimmäistä kertaa säännöllisesti. Välillä säännöllisyys oli kaksi lenkkiä viikossa, välillä kolme, välillä yksi ja taisi joskus tulla nollaviikkokin, mutta yhtä kaikki kutsun sitä säännölliseksi.
 |
| Ei-enää-niin-uuttuuttaan-hohtavat-lenkkarit. |
Niinpä vuosi sitten juoksin ensimmäisen elämäni pisimmän lenkin puolimaratonin muodossa. Olin pienen flunssan kourissa juuri ennen juoksua ja oikeastaan vähän myös sen aikana, mutta raivasin tieni maaliin nettoajassa 2.15.53. Oikea lonkka kipeytyi juoksun aikana niin, että seuraavina päivinä käveleminenkin oli melko hankalaa. Enpä silti vielä silloin arvannut, miten pitkällinen riesa lonkkavaivasta tulisi, vaan ilmottauduin melkein heti ilmoittautumisen avauduttua jo seuraavan vuoden puolimaratonille.
Kuluneen vuoden olen lenkkeillyt melko säännöllisesti. Lonkan tilanne ei ole muuttunut vuoden takaisesta, vaan se kipeytyy aina juostessa pitkään, joten pisimmät lenkkini ovat olleet sellaista kymmentä kilometriä. Erityisesti talvella ja kevättalvella en olisi kyllä juuri pitempään jaksanutkaan juosta. Juokseminen tuntui itse asiassa välillä ihan hirmuisen raskaalta, mistä kertoo ehkä osaltaan toukokuussa juoksemani 10 kilometrin aika 1.06 ja risat – hitaampaa vauhtia kuin viime syksyn puolimaratonilla.
Takkuinen meno herätti tajuamaan, että jotain on vialla, ja päätin mittauttaa ensiksi hemoglobiinin. Kyllä näköjään oppii kroppaansa kuuntelemaan kun vanhaksi elää, sillä yleensä hyvä hemoglobiiniarvoni oli tipahtanut lukemaan 115! (Hemoglobiini- ja rautajutuista voisin tarinoida vaikka kuinka pitkäänmutta jätän aiheen käsittelyn nyt tähän ja jatkan juoksujutuilla.) Niinpä kesän popsin rautaa purkista ja lenkkeilin minkä jaksoin ja ehdin. Kesätyössäkäynti ja pitkät työmatkat verottivat hieman käytettävissä olevaa liikuntaharrastusaikaa, ja pitkillä lenkeillä ilmenevä, ilmeisesti huonosta juoksutekniikasta ja notkoselän aiheuttamasta virheasennosta johtuva lonkkakipu verotti puolestaan lenkkien pituutta.
Lähdinkin lauantaina matkaan epävarmoin fiiliksin. Jaksamiseni oli kyllä parantunut kesän aikana selvästi keväisestä, mutta epäilin silti, pystyisinkö parantamaan viime vuoden aikaani. Vielä suurempi kysymysmerkki oli oikea lonkka. Oikeastaan tiesin, että se kipeytyisi, mutta kysymys kuului, missä vaiheessa se kipeytyisi ja miten pahasti? Selviäisinkö maaliin?
Jatkuu seuraavassa postauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti